Poika Aa tuli alakertaan maleksimaan. Poika Pee tekee yläkerrassa kuulemma jotakin omituista. No se omituisuus selvisi hetkisen perästä, kun tämäkin ehti alakertaan. Oli vissiin peilaillut itseään ja uutta lookiaan. Poika Aa oli parturoinut pikkuveljen tukan. Tyyppi näytti lähinnä siltä kuin olisi pahimmoinen puutostauti, niin että hiuksetkin tippuu päästä tukoittain sieltä täältä. Oli vissiin taiteellisuus mennyt muun edelle kampausta tehtäessä. Puolustuksen sanana kuitenkin oli, että kaikki leikattu tukka oli laitettu roskikseen, eikä suinkaan jätetty lojumaan pitkin poikin. Ja leikattu oli ihan omilla muumisaksilla, eikä äidin kangassaksilla.
Tilanne oli siinä mielessä vakava, että pojalla ei enää ollut surffitukkaa, vaikka ensi viikolla pitäisi olla surffimaisemissa. Onneksi uusi malli oli niin naurettavan huvittavan näköinen, ettei pokka kerta kaikkiaan pitänyt. Ei voinut kuin nauraa. Ja taas nauraa. Missään nimessä en onnistunut olemaan vihainen. Vaikeaahan se on torua ja moittia, kun ei saa naamaansa vakavaksi. Onneksi poika Aalle hänen surffitukkansa on maailman tärkein pitää sellaisenaan. Tietää, että se leikataan tallalla yhtä matalaksi kuin pikkuveljellä, jos sama tapahtuu uudelleen. (Peen tukka oli pakko vetää koneella ihan millisiiliksi. On se hyvä, että oon harjotellut koiralla aiemmin.)
Hassua, kuinka varsin pieni muutos kuitenkin tekee valtavan paljon. Useampi päivä taitaa mennä, ennen kuin tottuu Peen uuteen ulkonäköön. Onhan tässä kuitenkin se hyvä puoli, että ainakin pipo pysyy hyvin päässä.
Kuvaa tästä ei tule. Pahoittelut siitä, säästän kaikki naurusta tulevat lisävuodet itselleni.
Sitä paitsi, itku pitkästä ilosta. Poika Pee kumautti vahingossa minua kupolillaan suoraan nenän varteen. Kuului rusahdus, vesi valui silmistä. Pipipussi nenälle siinä sitten ja sormet ristissä, josko onnistuisin välttämään pandat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti