Viimetinka

Vilkaisin tuossa nopeasti lukulistallani olevia blogeja ja huomasin "selvän kuvion". (C.S.I.:t hallussa.) Moni oli miettinyt ja kerrannut vuoden tapahtumia. Suunnasta ja toisesta. Mä en ole ehtinyt, enkä jaksanutkaan. Viimeiset "vapaat" hetket ovat käsillä, työt alkavat toinen päivä. Mitä niitä vanhoja (aika uusia kuitenkin) muistelemaan, ehtii kai sitä sitten myöhemminkin. Sitten, kun lapset ovat niin isoja, että pystyy kuuntelemaan omia ajatuksiaan ihan päiväsaikaankin. On nimittäin nuorimmaisestakin tullut melkoinen melttooja. Sanavarastonsa on edelleen melko suppea, joten kun tärykalvot paukkuen koittaa keskittyä keksimään mitä saisi olla kun poika huutaa ANNA!!!!!, niin ei paljon omille ajatuksille ole tilaa. Kai tilanne on muutaman vuoden päästä parempi? Tai sitten ainakin kun on lopulta kuuro, ei tarvitse miettiä kuin omia juttuja, eikö?




Nyt on ollut siinä mielessä ihanaa, kun isäntä on pitänyt joululomaa. On saanut joku muukin huutoa osakseen, eikä kaikki ole valunut ainoastaan minulle. Ja sain oikein pitää vapaapäivänkin. Isäntä oli päivän kalassa ja ehdotti minulle, josko seuraavana päivänä haluaisin mennä jonnekin. En halunnut. Ehdotin, että isäntä pakkaisi muksut matkaansa ja jättäisi minut rauhaan. Siis kotiin. Yksin. Hiljaisuuteen.



Vihdoinkin minulla oli aikaa tehdä jotain, mikä on ollut noin vuoden "työn alla". Hion portaat. Kyllähän sain töitä tehdä ihan koko päivän, mutta kyllä kannatti. Saatiin tosi hienot farkkuportaat tilalle. Muuten ihan sellaista peruspesulla, ainoastaa ylätasanne oikein kunnon kasari kivipesulla.

Vaikka väri on edelleen sininen, tuntuu että portaikko ei ole enää läheskään yhtä pimeä. Eihän se nyt valoisaksi sentään muuttunut, mutta kuitenkin. Ehkä tätä farkkukautta nyt katsellaan hetki. Ei taida heti tulla uutta vapaapäivää, että olisi aikaa oikein maalatakin portaat.

Ja niinkin mainiosti oli isäntä tullut ajatelleeksi, että vei poika Peen mummulaan yöksi, jotta saataisiin pitkästä aikaa nukkua yksi yö kunnolla. Ja sehän poiki heti toisenkin projektin...

Talon mukana tuli tuoli, joka oli edellisillekin asukkaille tullut talon mukana. Mistä sitä tietää, vaikka olisi alkuperäistä kalustusta, 50-lukulainen kun näyttäisi olevan.



Tuoli ei ole ollut ihan parhaassa tikissä kaiketi enää vuosiin. Siitä on kankaan rakosista putoillut putua, joten päätin tehdä sille ruumiinavauksen. Onneksi tein.

Sitä putua, joka suurimmaksi osaksi muistutti hienon hienoa tiilipölyä, oli tuolin sisuksi todella paljon. Imuroin sitä selkänojasta ja ykskaks oli pölypussi täynnä. (Okei, se oli jo valmiiksi melko täynnä.) Eikun uusi pussi kehiin ja hupsista vaan, pölypussi oli taas täynnä. Siis viimeinen pölypussi, joka meillä sattui olemaan. Sitä sitten ulos tyhjentämään roskapussiin. Mulla mitään aikaa ollut lähteä pölypussiostoksille. Ja taas imuroimaan ja taas pussi puolillaan. Niin ne vaan pehmusteet olivat vuosien saatossa muuttuneet pölyksi. Weirdos shittos, sanon mä.

Nyt on tuoli pelkkä runko. Ikean halpapeite taitaa tulla pehmusteeksi ja isännän vanhoista farkuista ainakin riittäisi verhoilukankaaksi. Jos niinku jatkais tota farkkuteemaa.

Näinpä meillä. Vuoden loppun lähestymistä voisi kai pitään sellaisena viimetinkana. Jos ei sitä olisi, ei tuli mitään valmistakaan. (Eikä tarvi muistuttaa, eihän tässä mitään valmista tullut. Mutta monta hommaa on ainakin aloitettu).

Leppoisaa loppuvuotta  ja unohtumatonta uutta vuotta itse kullekin! Meitsi painuu pehkuihin, jotta jaksaa huomenna valvoa ja syödä nakkeja.

Joulun koristeita

Joulua varten teimme olohuoneessa ("salongissa") uudelleenjärjestelyitä. Vanhan kodin keittiöön hankittu ruokapöytä kannettiin kellarihuoneesta olkkariin. Se on auttamattomasti liian iso keittiöömme. (Lue: keittiö on auttamattomasti liian pieni.) Viime vuonna sinnittelimme kahdella jatkopalalla varustetulla nykyisen keittiönpöydällä. Silloin sekin oli kannettu olohuoneeseen. Nyt olin miettinyt kovasti, miten saisin mahdutettua pöydän olohuoneeseen, mutta hyvinhän se lopulta sinne sopi.

Jotta huonejärjestyksen muutos ei jäisi vajaaksi, kehystytin vihdoin viimein Raimo Valon grafiikantyöt. (Ne ovatkin odottaneet sitä jo vuosia.) Ja saimme kuin saimmekin ne jouluaattona seinälle.


Pappa toi meille taas oikein hienon kuusen. Sille piti myös tehdä tilaa salonkiin. Muutenhan se onnistui sekin, latva vaan on taas taittunut kattoa vasten. Samalla lailla kävi viime vuonnakin. Minua se ei haittaa, isäntä meinasi hiipan katkaista.



Viime vuonna kuusessa oli ainoastaan valkoisia ja hopeisia koristeita, tänä vuonna pääsi punaisetkin pallot sekaan. Ihan jo siitäkin syystä, että poika Seellä olisi jotakin revittävää. Muut koristeet kun ovat pääasiassa lasia, niitä ei oikein tohdi jättää heitteille. Jotenkin epäilen, että tänä vuonna kuusi saa lähtöpassit ennen loppiaista. Vahtiminen käy todella työstä.

Glögiä ja kynttilänvaloa

Sain jokin aika sitten toiveen, josko voisimme juoda käsityökerhomme väellä glögit kasvihuoneellamme. Alkuviikosta pistin kutsun viime lauantaille kello 15.00, jotta voisimme nauttia päivän pimentymisestä ja sinisestä hetkestä. Viisi kerholaista lisäkseni pääsivät paikalle. Glögi maistui pakkasessa (-14°C), samoin pikkupurtava. Taisipa pieni hengähdystauko joulukiireisiin olla parasta antia kuitenkin.













Sivutuotteena sain laitettua kasvihuoneen siihen kuntoon kuin sen halusinkin. Onhan se mahtavaa, että sitä voi käyttää talvellakin, kunhan pukeutuu kunnolla. Kynttilänvalo kun ei näillä asteilla lämmitä kuin sydäntä. Pylly ainakin tarvitsee lampaantaljan alleen.














Valkoista jouluaattoa ja kynttilöiden tuiketta kaikille!

Valoa ja varjoja

Äsken julkaisin tekstin, joka on ollut jo tovin (toista viikkoa) kesken. Ei ole millään kerinnyt. Eikä ehkä jatkossakaan ehdi yhtä mittaa istumaan koneelle. Töihin olen palaamassa vuoden vaihteen jälkeen ja opintoja olen aloitellut jo, vaikka olenkin kotona lasten kanssa. Opinnot toivottavasti saan suoritettua suunnitelman mukaisesti tammikuussa 2014. Uskoisin, että kaiken liikenevän ajan onnistun jotenkin käyttämään.

En ole silti suunnittelemassa pitäväni bloggaustaukoa, mutta tuskin kirjoittelen niin usein kuin tähän mennessä. Vaikka mistäs sitä tietää, voihan käydä toisinkin. Well, aika näyttää.

Oliivipuu parhaassa loistossaan.

Ah, ihanaa arjen harmautta

Panelointi on vihdoinkin harmaa koko portaikon osalta. Alkoi nyppimään, kun kaikki kamat ylätasolta oli roudattuna yläkerran aulaan. Penkkiin löi aina varpaansa ja muutenkin oli ahdasta. Oli pakko saada valmista aikaiseksi. Välipätkäkin piti hoitaa nopeasti alta pois, kun kaide piti ottaa työn ajaksi irti. Portaat ovat tosi liukkaat ja ne kai lähtevät seuraavaksi työn alle. Mutta hetken pidän taukoa.

Taulutkin saatiin vihdoin paikalleen. Kulman takaa vaan paljastuu karu totuus. Kaikki ei ole vielä valmista. Tyytyväinen olen silti. Ihanaa kun pientäkin edistystä tapahtuu.


















Ja jostakin syystä olen saanut kuvattua ennen-kuviakin tällä kertaa. Tai ainakin keskenkaiken-kuvia. Mennäänpä takaperoisesti tällä kertaa... Ja jos oikein uteliaisuus voittaa, niin vielä aiempia kuvia löytyy sivupalkin tunnisteista nimellä portaikko sekä eteinen.






















Kaikki kuvat on otettu huonossa valossa kameralla ja kännykkäkameralla. Kaiken kaikkiaan ihan surkeat kuvat, mutta ehkä idea jotenkin tulee selväksi. Turkoosista on vihdoin päästy eroon. Tarkennuksena mainittakoon, että vain tässä kohdassa turkoosi on hävitetty, kyllä sitä vielä kellarikerroksessa piisaa. Yläkuvissa sävyt lähempänä totuutta, alakuvien keltaisuutta en saanut säädettyä oikein mitenkään oikeaan suuntaan.

Huomatkaahan myös oliivi puun mahtava graafisuus! Se otti ja heitti henkensä, kun joutui ikkunan edestä evakkoon. Mutta kyllä se on ihan hyvä pikku ledivalonauhan ripustamiseen.

P.S. Taulujen kuvat Eiffeltorni ja Helsingin Tuomiokirkon kello ovat minun ottamiani, keskimmäinen "torni" on sähkölinja ja isännän ottama. Joskus muinoin on valokuvaaminenkin onnistunut vähän mallikkaammin. Ja kellohan näet paremmin sivupalkin kuvassa.