maanantai 24. marraskuuta 2014

Hahmoja



Poika Aa on taas kötöstellyt. Ylemmässä kuvassa on variksenpelätin ja alla jokin Pokemon-hahmo. Tämän tapaisia tyyppejä syntyy ihan päivän parin välein. Eikä se suinkaan näytä mitään laantumisen merkkejä.


Alkaa pojassa näkymään samoja hamsterin piirteitä kuin äidissään. Meni lempipyjaman housun niin pahasti rikki, ettei hiutunutta kangasta kannattanut enää lähteä ompelemaan kasaan. Ei niitä silti voinut pois heittää. Pesun kautta askartelumateriaaliksi vaan. Eilen illalla meni toisetkin pyjamanhousut ihan riekaleiksi. Kai niillä on sama kohtalo, ei olla neuvoteltu vielä. Vaikka hyvähän se toki on, ei mene kerskakulutukseksi, kun käytetään taatusti loppuun ja uusiokäytetään sittenkin vielä.


Paras lahja ikinä on ollut Ikean kangastussit ja rulla tilkkuja, jos en vielä ole muistanut mainostaa. Ne on kyllä hintansa jo haukkuneet. Ollaan jo tuoton puolella. Ei jaksa poika Aa roikkua telkkarin äärellä iltaisin, mieluummin neuloo hahmoja. Ennemminkin meinaa hermo mennä, jos mitään ei illan aikana saa tehtyä. Tänään taas tiukka paikka, kun koriksen jälkeen pitää tehdä läksyt. Ei oikein ehdi työstämään...

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Jonoja








Poika See on kova poika tekemään jonoja. Jonot voivat olla pelkkiä suoria jonoja tai sitten ne voivat olla myös neliössä tai ympyrässä. Jonot syntyvät pääasiassa autoista, mutta saahan nuo kivetkin aika nätisti jonoon.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Varis?



Onpahan joskus tuollainenkin lintu tullut värkättyä. Poika Aa sai mustan pipon joskus, mutta ei suostunut sitä pitämään. Keksin sitten tehdä jonkun variksenpojan siihen ja sen jälkeen ei tarvinut neuvotella ko. pipon käytöstä. Nyt se on ollut poika Peellä vähintäänkin yhtä kovassa käytössä. Varmaan talven aikana pipo tulee mystisesti katoamaan. Saumat repsottaa jo ja elastisuuskin alkaa olla tiessään. Ei ehkä poika Seelle kannata säästää. Jos vaikka koittaisi tehdä uuden saman tyylisen tilalle.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Isänpäivästressit ja samansorttista joskus muulloinkin


Käytiin Koppanäsissä retkellä isänpäivän harmaudessa. Varsinaista hermolepoa, kun nuorimmainen ei kuuntele mitään tai jos kuunteleekin, niin ei ainakaan usko mitään. Kalliot siis tosi liukkaita, veden täyttämiä poteroita vähän siellä täällä ja muualla mutaa. Ja sitten vielä se makkaranpaisto. Pakko oli kaikkien tunkea sinne katokseen ja poukkoilla koko ajan tulta hipoen sen grillihässäkän ohi. Mä en jotenkin luota siihen, että lasten vaatteet olisivat kovin paloturvallisia. Eikös useammistta luekin "Keep away from fire"?

Mä oon ehkä hitusen hermoheikko ton nuorimman suhteen, se kun on melkoinen taulapää. Ei nääs minkään sortin itsesuojeluvaistoa, toivottavasti se kehittyy edes joskus. Kyllä mä sen annan tehdä aika paljon kaikkea, yleensä. Välillä on käännettävä katse vaan toisaalle, kun ei pysty katsomaan. Siis kai se oppisi paremmin, jos mä antaisin sen esim. kiivetä puuhun alasti, mut en mä vaan voi. Mutta kyllä se sitten toisaalta saa kiivetä isoihinkin leikkitelineisiin, kunhan itse pääsee. (Jompi kumpi, Aa tai Pee kyllä joskus tippu jostain telineestä, ehkä se on aiheuttanut mulle tän henkisen lukon rajoittaa lasten tekemisiä.)

En kyllä haluaisi kieltää yhtä mittaa, ettei siitä tule liian arkista. Meinaan, että oppisivat ymmärtämään, koska kielto on oikeasti otettava tosisssaan. Niin ettei aina vaan lopsauta korvaansa sille. Ja sitten tulee tietenkin huudettuakin ihan liikaa, kun meillä on talo täynnä kuuroja. Toisaalta, mykkiä ne ei ole silti kukaan. Ne vaan pälättää kaiken aikaa siitä hetkestä kun heräävät. Siihen asti kunnes taas nukahtavat. Eivätkä ihan aina tajua yölläkään olla hiljaa. Joten ihan vaan silloin tällöin on korotettava ääntä, että olisi jotain toivoa jonkun kuulevan. Ja niin kauniisti kun tuo esikoinen asian illalla ilmaisi, niin olen maailman paras äiti vaikka joskus(?) huudankin. Kiitin kohteliaisuudesta ja totesin hänen myös hieman kaunistelevan totuutta.

Kaikilla muilla on varmaan olllut kauhean seesteistä ja rauhallista ja ihanaa ja aurinkoista isänpäivänä. Mutta ihan uteliaisuuttani kysyn, kehittyykö ihmisen kuuloaisti vasta aikuisena? Poissulkien tietyt erikoissanat (karkki, sipsit, uimaan ym.). Joutuuko ehkä joku muukin varmistamaan viestin perillemenoa huutamalla tai esim. tenttimällä?

Älkääkä nyt ymmärtäkö väärin, kyllä päivä kaikenkaikkiaan plussalle jäi, paljonkin. Tämä nyt oli vain tuollaista tajunnanvirtaa aina niin päivänpolttavasta aiheesta meidän taloudessa.

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Stitch


Poika Aa halusi iltiksen Halloweenjuttuihin pukeutua Lilo ja Stitchin Stitchiksi. Piti torstai-iltana askarrella naamari. Itku meinasi tulla, kun kerroin, ettei  millään ehdi ompelemaan sellaista. Mutta onneksi kartonkinaamari oli riittävä. Yhteispelillä saatiin tuollainen aikaiseksi. Suurin huoli oli siis ohi.


Perjantaiaamuna tosin selvisi (vähän vahingossa, onneksi), että koulu viettää 20v. juhlallisuuksia päivällä ja oli toivottu vähän juhlavampaa pukeutumista. Olisihan se toki ollut kovin tyypillistä meidän perheessä, että poika olisi ollut verkkareissa ja naamarissa eli "parhaimmissaan". Kuka sitä nyt wilmaa joka päivä (tai edes viikottain) muistaa lukea? Olisihan se nyt ollut liioittelua, että poika itse olisi muistanut kertoa.

lauantai 1. marraskuuta 2014

Eräänä aamuna




Matkalla töihin, aamun valjetessa, taivaalla hienot värit. Hetkessä maisema muuttuu, kun yö tekee tilaa päivälle. Tämäkin näky katosi tuosta noin vaan...