Onkos tämä nyt se fifty shades of grey?

Kävimme eilen tekemässä lomaretken Porvooseen. Melko ankea tunnelma siinäkin kaupungissa. Johtuu tietenkin säästä. Ei auta, että on plus asteita, kun on kuitenkin koleaa. Ja se harmaus mistä olemme saaneet nauttia jo koko pitkän (tosi pitkän) syksyn, oli läsnä sielläkin. Kaikesta harmaudesta huolimata pistin merkille, että vanhan Porvoon alueella on melko paljon vihreitä taloja. En muista eteläisen Suomen muista puutalokaupungeista laittaneeni moista merkille.

Joitakin liikkeitä oli auki, mutta ei niissä juuri tarvinut käydä. Rattaat ja lapset toppavaatteissaan eivät välttämättä ole parasta retkiseuraa, jos haluaa käydä pienissä liikkeissä, joissa on paljon tavaraa ja sekin helposti hajoavan puoleista. Emme siis käyneet juuri missään sisällä. Taisi jäädä Pieneen suklaakauppaan ja Brunbergiin, eikö kuulostakin kaiken joulumässäilyn jälkeen hyviltä vaihtoehdoilta?


Kävimme myös Askolan hautausmaalla. Saimme tovin etsiä ystäväni mummin hautaa. Voin kertoa, että ne haudat, joihin nimet on kirjailtu kullalla, nimet erotti oikeinkin hyvin taskulampun valossa, mutta muut sai käydä lukemassa nenä kiinni kivessä. Meillä meni joku tovi etsiessä vaikka suunta oli kyllä oikea. Ja totuuden nimissä, hauta löytyi lopulta puhelinopastuksen jälkeen. Sanonpahan vain/myös, että voisipa hautausmaallakin olla kierrätystä, nyt menee kaikki muovit ja metallit sekaisin samaan astiaan.

Iloa

Poika Peen tyyppi.

Poika Aa kötöstää ja askartelee jatkuvasti, siis ainakin silloin kun ei väsää Legoista mitään. Poika Pee menee peesissä ja on vasta viime aikoina alkanut tehdä ihan omannäköisiään (siis ei itsensä näköisiä, vaan oman mielikuvituksensa tuotteita) juttuja.

Poika Aa ja eskarissa tehty naamari. Viikset lisävaruste.

Itselläni on aina ollut kaikenlaista maalaustarviketta, paperia, savea, kipsiä ym. käytössä, kun ne ovat olleet äitini työvälineitä. Meillä ei tällä hetkellä ole varmastikaan kuin murto-osaa siitä materiaalista tarjolla, mutta ilokseni voin todeta, että ei ainakaan jää mielikuvituksen puutteesta kiinni.

Kissa on poissa, niin hiiret tanssii pöydillä?

Isäntä on Vierumäellä leireilemässä ja sehän aiheuttaa välitöntä muutosta kotona. Kävipä kuitenkin niin, että olin jo etukäteen vihjannut (sentään). Olin päättänyt saada "salongin" kaapin liikkeelle. Se on nimittäin tämän huushollin hankalin huonekalu, jos miettii paikan vaihtoa. Painaa kuin synti, ehkä jopa kaksi sellaista. Onneksi ei tarvinut kuljetella kynnysten yli. Paikka kaapille on tuttu, joten luulisi sen sopeutuvan siihen ihan mukavasti. Muilla huonekaluilla saattaa olla enemmän sopeutumisvaikeuksia, sillä suurin osa joutuu ihan uusille urille.

Sohva nurkassa häpeämässä?

Juu, matto rullalle pöytä sivummalle, soffa nurkkaan ja kaappi tyhjäksi. Sitten hivutusta sivulle ja eteen ja vähän jotakin liinaa koipien alle ja kovaa työntöä. Tässä kohtaa voi kai olla tyytyväinen, että lattiassa on tasainen parketti, eikä vanha ja vähemmän tasainen puulattia. 

Ja sitten tietenkin kaikki tavarat takaisin kaapin kätköihin. Ja vähän vielä muiden huonekalujen pyörittelyä. Eikä ne vielä ihan takuuvarmasti ole oikeita paikkojaan löytäneet. Kuusenkin paikalla on vielä nojatuoli. Eikä mattoa voinut rullata auki. Se ei enää mahdu lattialle. On mulla näkemys millainen matto tarvittaisiin tilalle, mutta eihän sellaista missään ole.

Jouduin sellaisen pikkukaapinkin (näkyy vas. yläkuvassa kulmaa) tyhjentämään, kun se oli täynnä lehtiä. Sen verran niitä mahtui siihenkin kapistukseen, ettei tyhjentämättä lähtenyt liikkeelle. Viereisessä kuvassa pöydällä näkyy jotenkin ne kaikki lehtikasat. Metri kertaa metri ja jokaisessa pinossa ainakin puolitoista vuosikertaa. Voisikohan niistäkin joskus taas luopua, ettei tarvitsisi mennä seuraavaan muuttoon saakka. Vaikka onhan siinä isännän Kamera- ja Gloria ruoka ja viinilehdetkin.

Jälkeenpäin-kuvassa kaappi on siinä, minne se taas hetkeksi jää. Pöydän olen kääntänyt eri päin. Saatan sen kuitenkin kääntää ainakin jouluksi näin päin kuin kuvassakin. Mahtuu väkeä sitten paremmin pöydän molempiin päihin. 

Pehmeitä paketteja

Melko korni, vai mitä?

Ajoissa liikenteessä, kuten aina. Ostin Lankamaailmasta bambu-puuvillalankaa ja aloitin tiskirättien väsäämisen joululahjoiksi. Niitähän kaikki tarvitsevat. Yksi on jo tehty ja todettu, että virkaten ei tule ehkä paras rätti, mutta ihan kaunis kuitenkin. Ja siis ei siitä suinkaan huono tullut, mutta ehkä erilainen mihin olin asennoitunut. Siihen tein vielä ihan tavan puuvillalangasta pinkin pitsireunan, sillä vein sen ystävälleni, jonka tiskirätti selkeästi vaati mukaan pinkin somisteen.

Seuraavaksi lähdin kokeilemaan kutomista. Kun en juurikaan ole kutonut ja senkin vähän melko harvoin, ei siitä meinannut tulla mitään. Mutta tarpeeksi monta kertaa alusta kun aloitti, niin kyllä  sitä sitten lopulta alkoi oikeansorttista tulemaan. Ja tällä kertaa tulikin juuri oikeanlaista tekstuuria, sitä mitä alunperinkin olin ajatellut. Voi olla, että saan jopa muutaman jouluun mennessä valmiiksi. Nyt on yksi kudottu jo melkein valmiiksi asti. (Nelosen puikoilla kaksinkertaisella langalla.)

Somisteeksi tai väripilkuksi tai miksi sitä nyt haluaakaan kutsua, varasin kahta erilaista vihreää. Eipä niistä oikein missään valossa saanut oikeaa väriä kuvaan taltioitua, mutta ehkä tuossa alakuvassa värit ovat lähempänä totuutta.

Lanka itsessään on aivan ihanan tuntuista. Välillä on pakko hivellä tiskirätillä poskea. Täytyy tehdä se nyt, ei varmaan ole sitten käytössä enää niinkään ihanaa. Luultavasti kokeilen jossakin vaiheessa pipon kutomista tuosta samasta langasta, mutta paksummasta. Omaan niin herkän hipiän otsassani, että pipon löytyminen on ihan työn ja tuskan takana.

Pilipilipom (lisäys: höplästä vedetty)

Niin sitä vaan saa ties monettako aamua herätä sateen ropinaan. Onhan siinä se hyvä puoli, että alkaa olla viimeisetkin jäät kadonneet pihasta. Ei tarvitse liukastella. Mutta ei ole kummoista valkeuttakaan. Yksi uusi valosarja tuli asennettua, kai pitäisi vielä laittaa toinenkin. Olisin mieluummin
pitänyt ne lumet. Poika Aa ehti tekemään lumiukon sentään.

Hetkeä myöhemmin: Taas mua on vedätetty oikein kunnolla. Viime kerrasta onkin varmaankin jo kuukausi. Sinitiaiset hyppii makkarin ikkunalaudalla. Joka kerta luulen sateen ropinaksi. Sitä ei vaan huomaa, kun tapaan pitää kaihtimet yöajan kiinni. Maa onkin valkoinen! Ohut kerros vain, mutta hyvä niinkin. Pakkasta 1.1, joten tämäkin riemu saattaa jäädä lyhyeksi.

Aurinko, aurinko, missä lienet?

Tämä syksy alkaa käymään voimille. Kaikenlaista tapahtumaa yhtä mittaa, eikä kaikki suinkaan niin mukavia.

Pimeyttä riittää ja suurin osa niistä päivistäkin on ihan mahdottoman harmaita. Vaikka kyllä muutama aurinkoinenkin päivä on soppinut joukkoon, ainakin olen saanut kotoa napattua pari varjokuvaa.

Onhan sitä hyviäkin juttuja sattunut. Kaksi nuorempaa poikaa ovat saaneet kaksi muuta lasta kaverikseen hoitopaikkaan. Ja seurahan kyllä kelpaa. Se väli kun sitä seuraa ei ollut näkyi ja kuului kyllä kotonakin aika rajusti.

Toivoisin kuitenkin lunta maahan tuomaan vähän valkeutta ja enemmän vielä toivon kevää tulevan pikaisesti, kirkkaana ja aurinkoisena.

Tänään menen tapaamaan isoa joukkoa ystäviä pitkästä, aivan liian pitkästä, aikaa taas. Josko siitä sitten riemu repeäisi.

Ja onneksi joululomaankin on enää kolme viikkoa.

Hollandse Waterlinie

Viime viikolla olin työmatkatta Utrechtissa Hollannissa. Melko hyvin tuli käytettyä kolme päivää. Sunnuntaina lähdettiin ja keskiviikkona palattiin. Siinä välissä sellaisia 13+ tunnin päiviä.

Tällainenkin kohde tuli nähtyä. Rakentavat museota. Tuohon kaarevaan alueeseen voi museon valmistuttua juoksuttaa vedet, samoin kuin ihan oikeaan Hollandse Waterlieniin olisi mahdollista. Katsokaa ihmeessä täältä lisää. Kielimuuria voi toki olla, mutta onhan tuo pätkä kuitenkin aika havainnollinen.

Saatan laittaa myöhemmin kuvia lisää. Kunhan ehdin tahi jaksan.

Ei auta itku markkinoilla

Autojobbariperheestä päivää! Tai no miten sen nyt ottaa, ollaan vaan oltu viimeajat kauheessa autokierteessä. Vaihdoin kesän lopulla autoni hieman uudempaan ja vähemmän ajettuun. Bensa dieseliksi, manuaalivaihteisto automaatiksi, vakionopeudensäädin, pienempi kulutus ym. No autoliike vaihtoi uuden lukkopesän ja antoi mulle auton rempan ajaksi. Tutkittiin myös ulinaa, joka kävi korviin määrätyissä nopeuksissa. No se vika meni korjaukseen vasta vähän myöhemmin. Korjaus kesti lopulta kuukauden, kun osia oli tilattava ja odotettava ulkomailta. Ja sen kuukauden aikana sijaisautoa oli vaihdettava useamman kerran. Ei siinä mitään.

Muutama viikko sitten olin reissussa ja isäntä soitti, että on joutunut nokkakolariin moottoritiellä. Ei mitään henkilövahinkoja sentään, mutta auto meni lunastukseen. (Ja kaikki meni onneksi vastapuolen vakuutuksen piikkiin, kun syy oli siellä.) Vuokra-auto vaan alle ja pari viikkoa aikaa etsiä uusi auto tilalle. No se etsintä on eilen saatu päätökseen.

Mutta jotta kaikki olisi täydellistä, niin viisi päivää sen jälkeen kun sain oman autoni takaisin huollosta, siitä katkesi etujousi. Tänään hinausauto kävi sen hakemassa pajalle. Saanhan toki itsekin vuokra-auton tilalle, mutta melkoista säätämistä silti. Olen lähdössä työmatkalle Hollantiin sunnuntaina ja sieltä palattuani olisi pitänyt hypätä autoon ja lähteä keskisuomea kohti. Mutta parempi näin, kuin että jousi olisi lauennut jossakin kovassa vauhdissa.

On meillä ollut omassa käytössä tässä parin kuukauden sisällä varmaan kymmenisen eri autoa. Naapurit eivät ole kyselleet sen kummemmin, mutta en yhtään ihmettelisi, jos joku niistä luulisi meidän alkaneen tekemään sivubisnestä automyynnillä.

Ei oo auto meidän, eikä kyllä takana oleva rakennuskaan. Piti vaan kaivaa joku autokuva tähän mukaan.

Eikö kaikki p yleensäkin tipu samaan aikaan niskaan? Poika Pee pöllöili eilen sokkopörrönä (vaikka oli kielletty), kompastui ja löi naamansa pöydän reunaan. Hampaat taisi menna alahuulesta läpi, varma ei voi olla, kun ei antanut siihen koskea. Poika Aa taas ei pääse eskariin viikkoon, kun se on suljettuna epidemian takia. Sitä odotellessa, josko sekin kumminkin iskisi meihin.

...

Meillä on ollut töissä hetken aikaa italialainen rouva vahvistuksena. Yhtenä perjantaipäivänä hän teki isot satsit pastaa. Pasta oli maittavaa, mutta ah, jälkiruoka se minuun suurimman vaikutuksen teki. Toki tuntui hän itsekin olevan samoilla linjoilla. Kaikessa yksinkertaisuudessaan jälkkäri oli patonkia, jonka päälle oli sivelty (runsaalla kädellä) nutellaa! Ei voi kuin suositella. Sitä kuulemma määrätään italiassa masennukseen. 

Sukellusvene

Ehkä noin 15 viikkoa ikää

Ilmalaiva

Niitä noloja hetkiä, kun on pitänyt vammat peittää vaatteilla

Koiralla alkoi olla kovasti vaivoja ja yksissä tuumin totesimme, että emme anna sen kituuttaa talven yli.   

Kuikelo nuorukainen

Syksyn värittömyyttä

Tunnelmakuvia tien päältä sunnuntaiaamuna. Kumman hyviä kuvia saa napattua vaudissa, auton ikkunan läpi. (En suinkaan yrittänyt multitaskata. Isäntä oli auton puikoissa ja minä kuvasin hanttarin paikalta.) Tunnelma oli erikoinen, vähän kuin olisi ajellut sellaisessa mustavalkovalokuvassa, mitä on hennosti väritetty.

Sattuipa joukkoon yksi värikuvakin. Tuolla pusikossa siintää kai Suitian kartano tai ainakin jokin tilan rakennuksista.

Mikäs sen mahtavampaa kuin kieriä vaahteranlehtikasassa? No, ehkä se, että sen voi tehdä omassa pihassa. Ei tarvitse kaupungin puitoissa kieriskellä koirankakkajemmojen päällä.


Poika See ei kertakaikkiaan pääse tuon kasan ohitse hyppäämättä sinne sekaan. Ja mieluummin mahdollisimman monta kertaa pitää hypätä. Muutaman kerran olen miettinyt, onko tuosta pojasta tulossa joku uusi Loiri, joka osaa kaatua miten päin vain satuttamatta itseään. Mahaplätsit, pyllyhypyt ym. luonnistuu ihan hienosti, myös sisätiloissa.


Siis kyllähän sitä joskus sattuukin, eilisestä asti on poika nilkuttanut, kun ei sohvalta hypätessään ollutkaan osunut tyynylle. Mutta ei hän kauaa valita, hetki pitää hoitaa kylmäpussilla vammoja ja sittenhän sama meno jatkuu vaan.

N:o 46

Nykyaikainen nainen

Mies löysi poikien huoneen patterin välistä 13.11.1965 ilmestyneen Apulehden. Aika monta kertaa olen itsekin sieltä välistä jotakin lelua kaivanut, mutta eipä ole aiemmin putkahtanut esiin. Tämähän on jo toinen lehtilöytö talossamme. Edellinen löytö tehtiin eteisestä.

Kyllä koiria on ennenkin kuljetettu kärryissä. Taitavat olla ns. yhdistelmävaunut.

Väsymätön kodin askareissa.

Voivoi sentään, joku on löytänyt avun avustuksella keinon tiputtaa kiloja, mutta ei vaan ole kaikki lupaukset pitäneetkään paikkaansa. Ei ole tullut virkeyttä ja onnellisuutta, ei liioin kauneutta vaikka painoa onkin jopa 100g luvattua enemmän.

Kirpeää

Sunnuntaina käytiin retkellä koko bändi. Sää oli ihan mahtava, järvellä käynnissä purjehduskilpailut ja jätkätkin jaksoivat kävellä metsälenkin. Ainakin melkein kaikki, melkein kokonaan. Poika Pee hyytyi jotenkin kummasti loppumatkasta, kun ei saanut ottaa sylillistä käpyjä kotiin. "Miks poika Aalla saa olla kivikokoelma, mut mä en saa käpykokoelmaa? Byäääähäää... epäreiluu!!!"

Luonto on kyllä kaunis. Vaikka sää onkin jäähtynyt eikä päiväkään ole mikään pituudella pilattu, niin voisin melkein todeta syksyn olevan tänä vuonna aika hieno.

Kyllä kai se pimeys ja märkyyskin vielä saapuu, mutta voihan loppusyksy näinkin mennä ja sitten vain siirtyä yhdessä yössä talveksi.

Vaikka farkut ei enää jalassa kestäkään, on niistä vielä moneksi.

Tein tuossa taannoin muutaman vyölle laitettavan taskun. Aina tarvitsee töissä tai ulkoillessa tai ihan missä vaan, kantovälinettä, johon mahtuu avain, puhelin ja lompakko. Tai välipalakeksejä, koiran raksuja yms. Ainakin itsellä on taskuja ja käsiä ihan liian vähän. Tuo pelargoniakuvallinen tasku jäi tädilleni, mutta sainpas vaihdossa vaikka mitä.



Oikeastaan lähdin tekemään näitä ihan kokeilumielessä, kun noita käytöstä poistettuja farkkuja oli riittämiin. Ajatus on kyllä muhinut mielessä jo pitkään, mutta eipä mun tekeleistä aina tiedä onko ne lopulta käyttökelpoisia.



Tuotekehittelyä nuokin vielä vaativat, pitääkö olla erillinen tasku puhelimelle vai voiko kaikki seilata samassa taskussa? Sitten pitää tehdä omanlaisensa tasku pelkästään puhelimelle, sellainen mitä voi käyttää vaikka punttisalilla. Tarkennuksena edelliseen, tapaan kuunnella musiikkia puhelimesta, harvemmin on tullut juoruiltua salilla. Ja toisaalta, viimeaikoina on tullut käytyä salilla vähän harvakseltaan. Ei lainkaan. Mutta kävelylenkilläkin mielelläni musiikkia kuuntelen, pysyy tahti paremmin. Mä missään kävelylenkeilläkään ole käynyt. Mutta teoriassa siis olisi käyttöä sellaisellekin taskulle.


Eikös nuo vyölaukut ole muutenkin tehneet jotakin pikaista uudelleentulemista? Saattaa olla, että ovat jo menossa uudelleen poiskin. En ehkä ole ihan muodin aallonharjalla. Nämä olkoon minun vastineeni vyölaukuille.

Kaivoinpa kerran...

Meidän talo on rinteessä ja autotalli ylärinteen puolella suurimmaksi osaksi maan alla. Ikkuna on ollut varmaan vuosikausia raollaan, koska poka ja karmi on kastunut ja turvonnut ja osittain lahonnut puutteellisen vedenohjauksen vuoksi. Ikkuna kun on noin 15cm maan pinnasta. Katselin siinä sitten tarkemmin ja totesin maan kallistuvan seinää kohden. Ajattelin kaivavani kallistukset oikeaan suuntaa, poispäin seinästä. Työtä vaikeutti kiveys, joka oli savella vielä tampattu tosi tiukkaan. Tuntui, ettei lapiota saa millään uppoamaan. Syykin sitten selvisi, alla oli jonkin näköinen puukansi. (Meidän pihasta nyt tuntuu löytyvän kaikenlaista, olihan ne perustuksetkin, mistä tein kasvihuoneen lattian.)

Siinä vaiheessa, kun olin saanut kantta näkyviin vain vähän, pikkumies See heräsi päiväunilta ja kaivuutyöt oli lopetettava. Mysteerikansi käväisi mielessä vähän väliä, mutta jouduin odottamaan melkein kolme viikkoa, että pääsin jakamaan. Kyllä se kanneksi sitten lopulta osottautuikin.




Hyvin oli tuokin piilotettu, mutta aivan tietoisesti. Olisi toki ollut kiva tietää tuollaisestakin, ettei vaan vahingossa törmää tapaukseen, esim. puukannen pettäessä jonkun jalan alla. Tokihan puu voi kestää hyvinkin pitkään maan alla, mutta ei varmasti ikuisuutta.

Kannen alta löytyi siis kaivo. Sen on kaiketi tarkoitus kerätä rinteen vedet, ettei talon kellariin tulisi vettä. Kaivo on täysin kuiva, mutta eipä tässä ole kovasti vielä syksyn sateet kiusanneetkaan kuivan kesän jälkeen. Ei voi tietää, toimiiko vaiko eikö. Vaikka ei meillä ole kellarissa tarvinut jalat märkinä kävellä...

Kansi nyt varmaan menee vaihtoon, mutta olisihan se kiva varmistaa kaivon tarkoitus. Meillä on kyllä talon alkuperäiset piirustukset, mutta ei niissä mitään kaivoa ole. (Toisaalta kuvat ovat luultavasti jokin tyyppipiirustus, sillä ei meidän autotallissa ole ylärinteen puolella ikkunoitakaan, mitkä kuviin on piirretty.) Pitänee lähteä kyselemään kyliltä. Josko jostakin arkistojen kätköistä tietoa löytyisi.

Töissä oli viikolla siivouspäivä, kyllä siitäkin voi seurata jotakin rosoisen kaunista. Sahanpuru lensi tuulessa pitkin pihaan, niin kuin lunta olisi tuiskuttanut.

Aurinko kuitenkin paistoi, vaikkei enää lämmittänytkään kovin. Ja siihen kai se on tottuminen. Vilukissa vetää vaan villasukkia jalkaansa ja tarpeeksi paksua nuttua niskaansa.

Kevyesti käy askel

Mä oon jotain 90% Nike-tyyppi. Siis kun on kyse tossuista. Jostain syystä Nikellä tiedetään mun lesti tosi hyvin. Oon toki joskus joutunut harharetkille, mutta näitä hairahduksia on enimmäkseen ollut Addun Superstarseissa ja muutamissa muissa. Viime viikolla oli yksi päivä jalassa sellaiset hitusen vanhemmat Pumat. Ne ei vissiin olleet enää ihan tikissä, kun vasen kantapää kipeytyi ihan pahanpäiväisesti. Ja sitkeästi pysyi kipeänä, joten piti hankkia uudet tossut. Kaupassa en sitten enää pystynyt päättämään mitä oikein haluan, joten ostaa paukautin samantein kahdet, Niket. Voin hyvällä syyllä olla tyytyväinen, eipä ole kantapääkään enää kipuillut. Niin että hyvin rullaa.

Eikä oo maksettu mainos, mä oon vaan niin iloinen. (Ei harmita edes, että tänään joku uus Stadium mainosti samansorttisia paitsi erivärisiä kuin nuo oikeanpuoleiset tosihalvalla avajaistarjouksella. Enhän mä olisi ehtinyt sadan ensimmäisen joukkoon kuitenkaan.) Näköjään kuvan vasempaan yläreunaan on jäänyt myös isännän Nikeistä kantaa näkyviin. Joskus muinoin melkein vuosikymmen sitten toin hälle Niken shoxit NY:sta. Kyllä ne vaan kestää aikaa ja käyttöäkin. Töissäkin ne nauraa mun Nike vouhotukselle. Pitäisi ehkä kerätä kaikki talon Niket riviin vielä ja laskea montako paria löytyy.

Lukeminen kannattaa aina, sanois Jörkka

Pitäisi opiskella ja se tarkoittaa pitkälti sitä, että pitäisi lukea. Muutama vuosi ollut sellaista hulabaloota, ettei ole pystynyt lukemaan, hyvä jos on ehtinyt kuvia katselemaan lehdistä. Mutta siis kirjojen lukeminen on ollut tyystin jäissä. Joskun keväällä päätin, että koitan taas lukea vähintään yhden kirjan kesäloman aikana. Tosin otin varaslähdön ja aloitin jo keväällä. On kyllä livennyt käsistä jossakin määrin, vaikken nyt vieläkään pysty pitkiä aikoja putkeen lukemaan. Mutta sivu siellä, toinen täällä. Ja mieluiten kaksi kirjaa samaan aikaan menossa. Toinen kirja kulkee työmatkoilla. Mennen tullen ehtii lukemaan jokusen sivun, sen ajan mitä matkasta taittaa julkisilla. (Nykyään luen kyllä pysäkilläkin, paitsi kovassa sateessa.) Toinen kirja taasen pitää olla yöpöydällä. Lehden luku nukkumaan mennessä ei onnistu, vaan pitää olla mahdollisuus lukea kyljellään.

Eräskin ilta isäntä tuli varmaan pari tuntia minun jälkeeni nukkumaan. Minä siinä vetelin sikeitä ja pidin tiukasti kirjan sivuista kiinni. Silmät meni kiinni ennen kuin ehdin laittamaan kirjanmerkin, joten oli vain pidettävä aukeama auki. Voin kertoa, että oli hitusen ranteet kipeänä.

Nämä on tänä vuonna jo luettu. Kyllä tusinan pitäisi tulla täyteen vuoden loppuun mennessä.

Vielä en ole päässyt oppimateriaalin lukemiseen täysillä kiinni, mutta voisin kuvitella senkin käyvän jo huomattavasti helpommin, kun olen opetellut lukemisen jalon taidon uudelleen. Ei se sellainen taito ole, etteikö hieman tarvitsisi kertausta tauon jälkeen. Väittäisin, ettei kukaan pyöränkään selkään hyppää ihan kuin aina ennenkin, jos on ollut pitkä tauko. Pitää ensin tunnustella ja muistella, että miten se menikään.

P.S. Alkaa pahasti livetä käsistä, onkin kolme kirjaa kesken...