Stand up

Viikko sitten perjantaina käytiin Aleksanterin teatterissa katsomassa Kolmen koomikon kesken. Saatiin isännän kanssa joululahjaksi liput ja lahja sisälsi myös lapsenvahdin meille kotiin. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Aleksanterin teatterissa päästiin käymään. Alunperin Venäläinen teatteri oli Suomalaisen Oopperan käytössä 1919-1993 ja nykyäänkin se on tanssi- ja teatteritoiminnassa. Hieno rakennus. Meillä oli paikat parvella, neljän hengen "osastossa". Oma ovi ja matalat seinäkkeet ympärillä. Ei siis varsinaisesti yhtään enempää yksityisyyttä kuin muuallakaan katsomossa. Mutta eipähän siellä parvella joutunut osaksi esitystä.

Esiintyjinä olivat Jussi Simola, Riku Suokas ja André Wikström. Muut eivät olleetkaan ennestään tuttuja kuin AW. Saattaa olla, että itse pidin eniten JS:n jutuista. Mutta kyllähän he kaikki hommansa osaavat. Ei siinä kelloa tarvinut vilkuilla tai olla naama väärinpäin. Kyllä niistä jutuista naurut irtosivat.

Omnom & co

Poika Aa täytti kahdeksan vuotta. Toiveena oli Omnom-kakku. Sen hän saikin. Täti taas ahkeroi. Muitakin mahtavia tyyppejä ilmestyi paikalle, vai mitäs sanotte?

Olihan näiden lisäksi paikalla toki pojan kaveritkin. Siinähän sitä sai kalorit poltettua, kun kymmenen jätkää juoksi yläkerran ja alakerran väliä pari tuntia. Tai ehkä justiinsa saivat käytettyä puoli tuntia herkkujen parissa, mutta muuten kyllä oli melkoista juoksua.

Loimilangat

Kaivoin kellarin tomuista noin 30-v. vanhat Brion kangaspuut. Olen saanut ne varmaankin joululahjaksi, mitään tarkkaa muistikuvaa ei tosin ole. Silloin muinoin kudoin tosi pitkän ja kapean maton. Niin pitkän, mitä valmiina olleista loimista riitti. Sen jälkeen en ole niillä mitään tehnytkään, kun en ole osannut uusia loimia laittaa. Ei nääs ollut mitään internetin ihmeellistä tiedonhakumahdollisuutta silloin. Neulanhaltijan ohje loimittamiseen löytyi nyt juuri niin helposti kuin osasin odottaakin hakusanoilla "Brio kangaspuut loimet".

 

Kangaspuut kävivät jokusen vuoden Murrin ystävällä lainassa. Sukkulat sain sieltä takaisin jälkitoimituksena, kun vain muistaisi minne ne on tullut laitettua. Ei ole nimittäin pienintäkään haisua niiden olinsijoista. Ei se minua silti masenna, kyllä minä jotakin vastaavaa tarviketta keksin tilalle. Olivatpahan varpapuutkin kadoksissa, mutta kun hetken etsi, niin olin onneksi laittanut pari sopivaa keppiä pari vuotta sitten talteen. Ihan vaan sillä, että joskus saattaa tarvita. Olivat keskenään eri paikoissa, mutta molemmat kuitenkin löytyivät, eikä enempää edes tarvittu. Ei kyllä olisi ollutkaan.

EIkä kai sitten muuta kuin paukuttamaan...

Müslit

Pt käski tehdä müslit itse. Minä luonnollisesti tottelin. Eikä kyllä voi valittaa, hyvää pakkaa tulemaan. Sekoitukseen laitoin auringonkukan- ja sesaminsiemeniä, murustettua mantelilastua, ruisleseitä ja papaijapaloja. Papaijaa kokeilin, vaikka siinä onkin lisättyä sokeria. Pienin sen kuitenkin ihan pieniksi paloiksi, nekin kun antavat makua hyvin. Mutta voihan marjat tai hedelmät lisätä tuoreenakin suoraan annokseen, eihän niitä vielä tuohon seokseen ole pakko mukaan laittaa. Ja luonnon jugiurttia kaveriksi.

P.S. Kyllä mä tuon kaiken sekoitin, että tulisi aina satsiin kaikkea mukaan. On vaan paljon kivemman näköistä noin siisteinä kerroksina. Nyt on mentävä kyllä vielä tuotevalvontaa suorittamaan.

Purukumilla mä paikkasin sen...

Lapsukaiset eivät ole oikein tahtoneet muistaa, että huonekaluilla ei pompita. Muistutan siitä useita kertoja päivittäin, mutta silti se ei tunnu menevän perille. Tämä pomppimisvimma liittyy lähinnä jousilla varustettuihin sohvaan ja nojatuoleihin. Sohva on saanut eniten siipeensä. Meriheinät ja lumput ovat pikkuhiljaa putoilleet pohjan kautta ulos. (Sikäli hankalaa, että olen säilyttänyt keskeneräistä palapeliä sohvan alla.) Kertaalleen olen jo pohjan säkkikankaan neulonut kiinni ja kiinnitellyt jousiakin. Pari viikkoa sitten oli pakko lähteä vähän järeämmin keinoin liikkeelle -> uusi kangas pohjaan. Ja koska vain kaksi keskimmäistä väliä oli kärsinyt enemmän, en jaksanut vetäistä kangasta koko pohjaan.

Ei tuo korjaus vielä mitään isompaa ratkaissut. Edelleen määrätyssä kohdassa on ihan hyvä istua ja siinä vieressä ei niinkään. Nyt ei kuitenkaan sohvanalus ole jatkuvasti täynnä putua. Ehkä vielä joskus joku jaksaa tehdä mittavamman korjauksen, olisihan tuossa verhoilussakin hieman tekemistä.

Pikku puuhastelua

Tällaista oli aluksi. Kenkäteline sai siirtyä kellarin eteisestä varsinaiseen käyttöeteiseen. Naulakko piti nostaa ylemmäksi, jotta kenkätelineelle olisi tilaa.
Isäntää ohjeistin katsomaan tarkkaan, mihin väliin mikäkin kenkäpari kuuluu. Jos vaikka hetken aikaa kaikki kengät pysyisivät hyllyssä, eikä täyttäisi lattiaa, koska sitä on niin kovin rajoitetusti. Oikealla seinällä olevat naulakot saavat palvella lähinnä kassi- ja pusakkanaulakkona, jotta peili pysyy "vapaana".

Peilin kehykset värjäsin akryyliväreillä (ne on ihan parhaita tällaiseen pikku maalauksiin, kun ei ole maalityypillä väliä) ja siirsin sitä hieman oikealle. Tarkoituksena on hankkia isompi peili, mutta menee tuo nyt paremman puutteessa. Minä kun menen ekalle portaalle seisomaan, niin näen itseni kokonaan. Siis jos ei ole kenkiä jalassa tai mitään töttöröä päässä. Isännällä sen sijaan ei ole mahdollisuuksia kuin puolivartalopeilaukseen. Tai ehkä paremminkin keskivartalopeilaukseen, pää ja jalat jäävät kyllä peilin rajojen ulkopuolelle.










Tuntuu, että aina vain selittelen kuviani, mutta eipä tuosta pimeästä nurkkauksesta saa millään kunnollista kuvaa tällaisella ilmalla näillä vehkeillä. Luonnonvaloa ei tule kuistiltakaan, vaikka oven avaisi. Pimeää ja masentavaa, onneksi flunssa alkaa olla enemmän takanapäin. Jaksoin sentään tuon verran touhuta.

Vielä kun joskus jaksaisi laittaa listat paikoilleen ja ja johdot takaisin kattoon kiinni. Ja tietenkin tuon aukon yläreunan (näkyy aluksi-kuvassa). Pahvit repsottavat edelleen. Vaatisi pari lautaa ainoastaan, mutta kun se on poissa näkyvistä (korkealla), niin poissa myös mielestä. Mutta nämä kaikki sitten vasta kun lattia on saatu kuntoon. Tässä kohdassahan on ihan hyvä tilanne, kun kuramatto peittää, mutta valitettavan monesta kohdasta vanha muovimatto näyttäytyy...

Kun on jutun juureen päästy

Tänään oli ensimmäinen PT-tunti. Kestin sen kuin nainen, mutta välillä pyllä piti ihan todella puristaa perseellä. Hieman epäilin tunnin jälkeen, että mahtaako minusta olla edes ajamaan autoa, kun jalat olivat ihan hyytelöä. Saunan kautta kun kävi, niin jalatkin ehtivät hieman toipua.

Eilenkin kävin vähän jumppaamassa, silloin sain saunan jälkeen todeta, että eipä ole vaihtovaatteita mukana. Eipä siinä muuta kuin hikistä kampetta niskaan vaan. Tänään oikein panostin siihen, että muistan ottaa vaihtovaatteet. Kaivoin oikein noin 20v. vanhan treenikassinkin esiin sitä varten, että mahtuu kaikki tarvittava mukaan. Tilaakin jäi vielä. Ainakin sen pyyhkeen verran, mikä luonnollisesti jäi tällä kertaa kotiin. (Anna mun kaikki kestää, sama pää kesät talvet.)

Eipä se jalkatreeni suinkaan ollut ainoa osa-alue, mikä otti koville. Myös tuo rintarangan jumi on ihan omaa luokkaansa. Tosin tuntuu, että syy ja seuraussuhteet tarkentuvat jatkuvasti ja se taas helpottaa kohdistamaan liikkeet oikein, vaikkei olla tämän pidemmälle vielä päästy. (Kuten mainitsin, oli eka treeni vasta.) Mutta että voi olla moni helpoksi luulemani liike ihan perhanan vaikeeta.

Mä oon myös varsinainen tekstiiliurheilija. Paras treenipaita on edottomasti 15 vuotta vanha t-paita. Silloin voitin eräältä radiokanavalta fanitapaamisen Tukholmaan Enrique Iglesiaksen kanssa ja Big Bang 99 risteilyn. (Lieneekö koskaan toisten järjestetty moista risteilyä?) T-paita tuli siinä risteilyn yhteydessä kylkiäisenä ja se on palvellut minua vuosikaudet erittäin hyvin. Katsotaan pysyykö kasassa seuraavat 15 v. Tossut on sentään uudet (vain noin kaksi tai ehkä kolme vuotta vanhat). Säärystimet pitää olla tietty, eikös kasari ole jotenkin voimissaan? No joka tapauksessa mulla ne ehkäsee pahimmat pohjekrampit. Housut on mallia raappa. Ihan pro osastoa mulla edustaa puhelimelle tarkoitettu "käsivarsipantatasku". Se on aika hankala saada meikäläisen käsivarren ympärille, mutta kyllä se pienen taistelun jälkeen aina lopulta onnistuu. Ja toimiikin, jos on mukana.

Ihan pakko vielä palata eiliseen treeniin. Olin crosstrainerilla jo pari minuuttia ennen kymmentä. Olin voinut jo todeta, että kuulottimet on kotona toisen takin taskussa. Piti tyytyä kuuntelemaan salin kaiuttimista tulevaa musiikkia. Ajattelin myös seurata mitä nyt telkusta sattuukin tulemaan, ne kun on siinä crossarin edessä suoraan. Ohjelmat olivat juuri vaihtumassa, kellon ajasta johtuen. Koska olin jo aloittanut laitteella sotkemisen, en viitsinyt kanavaa lähteä kesken kaiken vaihtaman. Tulipahan nähtyä pelastusarmeijan sunnuntaijumalanpalveluskin sitten ihan ekaa kertaa elämässä. Havannoin, että bändissä oli ehkä kaikki yhtä lukuun ottamatta alle keski-ikäisiä. Samoin oli pappi (joskin omien vuorojensa välissä näytti melko happamelta) ja eturivissäkin oli takaraivon perusteella ainakin yksi tuoreempaa vuosikertaa oleva. Olen jotenkin ollut siinä käsityksessä, että pelastusarmeijalaiset voisivat olla sukupuuttoon kuoleva laji, ettei se oikein vetoaisi nykynuoriin. Taisin olla jälleen väärässä. Mutta siis onhan näitä motoristi- ja hevijumalanpalveluksiakin, miksei sitten urheilupalveluksia? Ensi sunnuntaina aion kyllä katsoa kanavan paremmin, ei se ehkä meikäläisen juttu kuitenkaan ole.