Onkos tämä nyt se fifty shades of grey?

Kävimme eilen tekemässä lomaretken Porvooseen. Melko ankea tunnelma siinäkin kaupungissa. Johtuu tietenkin säästä. Ei auta, että on plus asteita, kun on kuitenkin koleaa. Ja se harmaus mistä olemme saaneet nauttia jo koko pitkän (tosi pitkän) syksyn, oli läsnä sielläkin. Kaikesta harmaudesta huolimata pistin merkille, että vanhan Porvoon alueella on melko paljon vihreitä taloja. En muista eteläisen Suomen muista puutalokaupungeista laittaneeni moista merkille.

Joitakin liikkeitä oli auki, mutta ei niissä juuri tarvinut käydä. Rattaat ja lapset toppavaatteissaan eivät välttämättä ole parasta retkiseuraa, jos haluaa käydä pienissä liikkeissä, joissa on paljon tavaraa ja sekin helposti hajoavan puoleista. Emme siis käyneet juuri missään sisällä. Taisi jäädä Pieneen suklaakauppaan ja Brunbergiin, eikö kuulostakin kaiken joulumässäilyn jälkeen hyviltä vaihtoehdoilta?


Kävimme myös Askolan hautausmaalla. Saimme tovin etsiä ystäväni mummin hautaa. Voin kertoa, että ne haudat, joihin nimet on kirjailtu kullalla, nimet erotti oikeinkin hyvin taskulampun valossa, mutta muut sai käydä lukemassa nenä kiinni kivessä. Meillä meni joku tovi etsiessä vaikka suunta oli kyllä oikea. Ja totuuden nimissä, hauta löytyi lopulta puhelinopastuksen jälkeen. Sanonpahan vain/myös, että voisipa hautausmaallakin olla kierrätystä, nyt menee kaikki muovit ja metallit sekaisin samaan astiaan.

Iloa

Poika Peen tyyppi.

Poika Aa kötöstää ja askartelee jatkuvasti, siis ainakin silloin kun ei väsää Legoista mitään. Poika Pee menee peesissä ja on vasta viime aikoina alkanut tehdä ihan omannäköisiään (siis ei itsensä näköisiä, vaan oman mielikuvituksensa tuotteita) juttuja.

Poika Aa ja eskarissa tehty naamari. Viikset lisävaruste.

Itselläni on aina ollut kaikenlaista maalaustarviketta, paperia, savea, kipsiä ym. käytössä, kun ne ovat olleet äitini työvälineitä. Meillä ei tällä hetkellä ole varmastikaan kuin murto-osaa siitä materiaalista tarjolla, mutta ilokseni voin todeta, että ei ainakaan jää mielikuvituksen puutteesta kiinni.

Kissa on poissa, niin hiiret tanssii pöydillä?

Isäntä on Vierumäellä leireilemässä ja sehän aiheuttaa välitöntä muutosta kotona. Kävipä kuitenkin niin, että olin jo etukäteen vihjannut (sentään). Olin päättänyt saada "salongin" kaapin liikkeelle. Se on nimittäin tämän huushollin hankalin huonekalu, jos miettii paikan vaihtoa. Painaa kuin synti, ehkä jopa kaksi sellaista. Onneksi ei tarvinut kuljetella kynnysten yli. Paikka kaapille on tuttu, joten luulisi sen sopeutuvan siihen ihan mukavasti. Muilla huonekaluilla saattaa olla enemmän sopeutumisvaikeuksia, sillä suurin osa joutuu ihan uusille urille.

Sohva nurkassa häpeämässä?

Juu, matto rullalle pöytä sivummalle, soffa nurkkaan ja kaappi tyhjäksi. Sitten hivutusta sivulle ja eteen ja vähän jotakin liinaa koipien alle ja kovaa työntöä. Tässä kohtaa voi kai olla tyytyväinen, että lattiassa on tasainen parketti, eikä vanha ja vähemmän tasainen puulattia. 

Ja sitten tietenkin kaikki tavarat takaisin kaapin kätköihin. Ja vähän vielä muiden huonekalujen pyörittelyä. Eikä ne vielä ihan takuuvarmasti ole oikeita paikkojaan löytäneet. Kuusenkin paikalla on vielä nojatuoli. Eikä mattoa voinut rullata auki. Se ei enää mahdu lattialle. On mulla näkemys millainen matto tarvittaisiin tilalle, mutta eihän sellaista missään ole.

Jouduin sellaisen pikkukaapinkin (näkyy vas. yläkuvassa kulmaa) tyhjentämään, kun se oli täynnä lehtiä. Sen verran niitä mahtui siihenkin kapistukseen, ettei tyhjentämättä lähtenyt liikkeelle. Viereisessä kuvassa pöydällä näkyy jotenkin ne kaikki lehtikasat. Metri kertaa metri ja jokaisessa pinossa ainakin puolitoista vuosikertaa. Voisikohan niistäkin joskus taas luopua, ettei tarvitsisi mennä seuraavaan muuttoon saakka. Vaikka onhan siinä isännän Kamera- ja Gloria ruoka ja viinilehdetkin.

Jälkeenpäin-kuvassa kaappi on siinä, minne se taas hetkeksi jää. Pöydän olen kääntänyt eri päin. Saatan sen kuitenkin kääntää ainakin jouluksi näin päin kuin kuvassakin. Mahtuu väkeä sitten paremmin pöydän molempiin päihin. 

Pehmeitä paketteja

Melko korni, vai mitä?

Ajoissa liikenteessä, kuten aina. Ostin Lankamaailmasta bambu-puuvillalankaa ja aloitin tiskirättien väsäämisen joululahjoiksi. Niitähän kaikki tarvitsevat. Yksi on jo tehty ja todettu, että virkaten ei tule ehkä paras rätti, mutta ihan kaunis kuitenkin. Ja siis ei siitä suinkaan huono tullut, mutta ehkä erilainen mihin olin asennoitunut. Siihen tein vielä ihan tavan puuvillalangasta pinkin pitsireunan, sillä vein sen ystävälleni, jonka tiskirätti selkeästi vaati mukaan pinkin somisteen.

Seuraavaksi lähdin kokeilemaan kutomista. Kun en juurikaan ole kutonut ja senkin vähän melko harvoin, ei siitä meinannut tulla mitään. Mutta tarpeeksi monta kertaa alusta kun aloitti, niin kyllä  sitä sitten lopulta alkoi oikeansorttista tulemaan. Ja tällä kertaa tulikin juuri oikeanlaista tekstuuria, sitä mitä alunperinkin olin ajatellut. Voi olla, että saan jopa muutaman jouluun mennessä valmiiksi. Nyt on yksi kudottu jo melkein valmiiksi asti. (Nelosen puikoilla kaksinkertaisella langalla.)

Somisteeksi tai väripilkuksi tai miksi sitä nyt haluaakaan kutsua, varasin kahta erilaista vihreää. Eipä niistä oikein missään valossa saanut oikeaa väriä kuvaan taltioitua, mutta ehkä tuossa alakuvassa värit ovat lähempänä totuutta.

Lanka itsessään on aivan ihanan tuntuista. Välillä on pakko hivellä tiskirätillä poskea. Täytyy tehdä se nyt, ei varmaan ole sitten käytössä enää niinkään ihanaa. Luultavasti kokeilen jossakin vaiheessa pipon kutomista tuosta samasta langasta, mutta paksummasta. Omaan niin herkän hipiän otsassani, että pipon löytyminen on ihan työn ja tuskan takana.

Pilipilipom (lisäys: höplästä vedetty)

Niin sitä vaan saa ties monettako aamua herätä sateen ropinaan. Onhan siinä se hyvä puoli, että alkaa olla viimeisetkin jäät kadonneet pihasta. Ei tarvitse liukastella. Mutta ei ole kummoista valkeuttakaan. Yksi uusi valosarja tuli asennettua, kai pitäisi vielä laittaa toinenkin. Olisin mieluummin
pitänyt ne lumet. Poika Aa ehti tekemään lumiukon sentään.

Hetkeä myöhemmin: Taas mua on vedätetty oikein kunnolla. Viime kerrasta onkin varmaankin jo kuukausi. Sinitiaiset hyppii makkarin ikkunalaudalla. Joka kerta luulen sateen ropinaksi. Sitä ei vaan huomaa, kun tapaan pitää kaihtimet yöajan kiinni. Maa onkin valkoinen! Ohut kerros vain, mutta hyvä niinkin. Pakkasta 1.1, joten tämäkin riemu saattaa jäädä lyhyeksi.