Hikeä pintaan

Olen tässä koittanut kaikenlaista pikku kuntoilua silloin tällöin. Olen tiedostanut, että on monenmoista mistä en pidä. Olen silti koittanut oppia pitämään, sillä se esimerkiksi juokseminen onnistuu heti koti ovelta lähtien. Pitäisi harrastaa sellaisia lajeja, jotka vievät mahdollisimman vähän aikaa. En mä silti juoksemisesta ole vielä alkanut tykkäämään, mutta on sellainen hölköttely ihan jees, jos pääsee samalla vähän tarinoimaan kaverin kanssa.


Viimeinen keksintö tällä saralla oli palkata personal trainer kuntosaliharjoitteluun. Salitreenistäkään en oo ikinä tykännyt, mutta jotain on tehtävä. Hyvä kai olisi muutama kilo saada pois ja kunto kohenemaan, mutta pääasiallisena tavoitteena on saada pidempi pinna. Kulkemiset töihin ja takaisin ja kolmen pojan ja isännän kulkemiset ja touhut vievät käytettävissä olevasta ajasta melko ison siivun. Jotenkin pitää saada soviteltua ja ylipäätään saada itsensä käyntiin. Nyt on ainakin mahdollisuus viedä poika See leikkimään kuntoilun ajaksi, kaksi vanhempaa pärjää onneksi jo hetken keskenäänkin. Vielä ei ole kauheasti tapahtunut, mutta kyllä kai se tästä lähtee. Nytkin pitäisi olla jossakin hikoilemassa, mutta tässähän minä, sohvan mutkassa.

Rintaranka on ollut vähintään vuosikymmenen ihan juntturassa ja polvien kulumatkin hieman vaikeuttavat joitakin juttuja. Nyt onkin tarkoitus saada rintaranka auki ja polvien ympäriltä lihakset hyvään kuntoon. Enhän mä sellaisia liikkeitä olisi itse osannut edes valikoida, jotka olisivat rintarankaan tehonneet. Muodikkaaksi en edelleenkään aio ruveta, en siis todellakaan aio lähteä mihinkään fitness-hihhulointiin.

(Pistin tuohon juoksutossukuvan keväältä. Minusta ei nimittäin ole tulossa myöskään kuntosalikuvia. Tai ehkä salitossuista vois ottaa oman kuvansa.)

Hahmoja

Poika Aa on taas kötöstellyt. Ylemmässä kuvassa on variksenpelätin ja alla jokin Pokemon-hahmo. Tämän tapaisia tyyppejä syntyy ihan päivän parin välein. Eikä se suinkaan näytä mitään laantumisen merkkejä.


Alkaa pojassa näkymään samoja hamsterin piirteitä kuin äidissään. Meni lempipyjaman housun niin pahasti rikki, ettei hiutunutta kangasta kannattanut enää lähteä ompelemaan kasaan. Ei niitä silti voinut pois heittää. Pesun kautta askartelumateriaaliksi vaan. Eilen illalla meni toisetkin pyjamanhousut ihan riekaleiksi. Kai niillä on sama kohtalo, ei olla neuvoteltu vielä. Vaikka hyvähän se toki on, ei mene kerskakulutukseksi, kun käytetään taatusti loppuun ja uusiokäytetään sittenkin vielä.


Paras lahja ikinä on ollut Ikean kangastussit ja rulla tilkkuja, jos en vielä ole muistanut mainostaa. Ne on kyllä hintansa jo haukkuneet. Ollaan jo tuoton puolella. Ei jaksa poika Aa roikkua telkkarin äärellä iltaisin, mieluummin neuloo hahmoja. Ennemminkin meinaa hermo mennä, jos mitään ei illan aikana saa tehtyä. Tänään taas tiukka paikka, kun koriksen jälkeen pitää tehdä läksyt. Ei oikein ehdi työstämään...

Jonoja

Poika See on kova poika tekemään jonoja. Jonot voivat olla pelkkiä suoria jonoja tai sitten ne voivat olla myös neliössä tai ympyrässä. Jonot syntyvät pääasiassa autoista, mutta saahan nuo kivetkin aika nätisti jonoon.

Varis?

Onpahan joskus tuollainenkin lintu tullut värkättyä. Poika Aa sai mustan pipon joskus, mutta ei suostunut sitä pitämään. Keksin sitten tehdä jonkun variksenpojan siihen ja sen jälkeen ei tarvinut neuvotella ko. pipon käytöstä. Nyt se on ollut poika Peellä vähintäänkin yhtä kovassa käytössä. Varmaan talven aikana pipo tulee mystisesti katoamaan. Saumat repsottaa jo ja elastisuuskin alkaa olla tiessään. Ei ehkä poika Seelle kannata säästää. Jos vaikka koittaisi tehdä uuden saman tyylisen tilalle.

Isänpäivästressit ja samansorttista joskus muulloinkin

Käytiin Koppanäsissä retkellä isänpäivän harmaudessa. Varsinaista hermolepoa, kun nuorimmainen ei kuuntele mitään tai jos kuunteleekin, niin ei ainakaan usko mitään. Kalliot siis tosi liukkaita, veden täyttämiä poteroita vähän siellä täällä ja muualla mutaa. Ja sitten vielä se makkaranpaisto. Pakko oli kaikkien tunkea sinne katokseen ja poukkoilla koko ajan tulta hipoen sen grillihässäkän ohi. Mä en jotenkin luota siihen, että lasten vaatteet olisivat kovin paloturvallisia. Eikös useammistta luekin "Keep away from fire"?

Mä oon ehkä hitusen hermoheikko ton nuorimman suhteen, se kun on melkoinen taulapää. Ei nääs minkään sortin itsesuojeluvaistoa, toivottavasti se kehittyy edes joskus. Kyllä mä sen annan tehdä aika paljon kaikkea, yleensä. Välillä on käännettävä katse vaan toisaalle, kun ei pysty katsomaan. Siis kai se oppisi paremmin, jos mä antaisin sen esim. kiivetä puuhun alasti, mut en mä vaan voi. Mutta kyllä se sitten toisaalta saa kiivetä isoihinkin leikkitelineisiin, kunhan itse pääsee. (Jompi kumpi, Aa tai Pee kyllä joskus tippu jostain telineestä, ehkä se on aiheuttanut mulle tän henkisen lukon rajoittaa lasten tekemisiä.)

En kyllä haluaisi kieltää yhtä mittaa, ettei siitä tule liian arkista. Meinaan, että oppisivat ymmärtämään, koska kielto on oikeasti otettava tosisssaan. Niin ettei aina vaan lopsauta korvaansa sille. Ja sitten tulee tietenkin huudettuakin ihan liikaa, kun meillä on talo täynnä kuuroja. Toisaalta, mykkiä ne ei ole silti kukaan. Ne vaan pälättää kaiken aikaa siitä hetkestä kun heräävät. Siihen asti kunnes taas nukahtavat. Eivätkä ihan aina tajua yölläkään olla hiljaa. Joten ihan vaan silloin tällöin on korotettava ääntä, että olisi jotain toivoa jonkun kuulevan. Ja niin kauniisti kun tuo esikoinen asian illalla ilmaisi, niin olen maailman paras äiti vaikka joskus(?) huudankin. Kiitin kohteliaisuudesta ja totesin hänen myös hieman kaunistelevan totuutta.

Kaikilla muilla on varmaan olllut kauhean seesteistä ja rauhallista ja ihanaa ja aurinkoista isänpäivänä. Mutta ihan uteliaisuuttani kysyn, kehittyykö ihmisen kuuloaisti vasta aikuisena? Poissulkien tietyt erikoissanat (karkki, sipsit, uimaan ym.). Joutuuko ehkä joku muukin varmistamaan viestin perillemenoa huutamalla tai esim. tenttimällä?

Älkääkä nyt ymmärtäkö väärin, kyllä päivä kaikenkaikkiaan plussalle jäi, paljonkin. Tämä nyt oli vain tuollaista tajunnanvirtaa aina niin päivänpolttavasta aiheesta meidän taloudessa.

Stitch

Poika Aa halusi iltiksen Halloweenjuttuihin pukeutua Lilo ja Stitchin Stitchiksi. Piti torstai-iltana askarrella naamari. Itku meinasi tulla, kun kerroin, ettei  millään ehdi ompelemaan sellaista. Mutta onneksi kartonkinaamari oli riittävä. Yhteispelillä saatiin tuollainen aikaiseksi. Suurin huoli oli siis ohi.

Perjantaiaamuna tosin selvisi (vähän vahingossa, onneksi), että koulu viettää 20v. juhlallisuuksia päivällä ja oli toivottu vähän juhlavampaa pukeutumista. Olisihan se toki ollut kovin tyypillistä meidän perheessä, että poika olisi ollut verkkareissa ja naamarissa eli "parhaimmissaan". Kuka sitä nyt wilmaa joka päivä (tai edes viikottain) muistaa lukea? Olisihan se nyt ollut liioittelua, että poika itse olisi muistanut kertoa.

Eräänä aamuna

Matkalla töihin, aamun valjetessa, taivaalla hienot värit. Hetkessä maisema muuttuu, kun yö tekee tilaa päivälle. Tämäkin näky katosi tuosta noin vaan...