Varis?

Onpahan joskus tuollainenkin lintu tullut värkättyä. Poika Aa sai mustan pipon joskus, mutta ei suostunut sitä pitämään. Keksin sitten tehdä jonkun variksenpojan siihen ja sen jälkeen ei tarvinut neuvotella ko. pipon käytöstä. Nyt se on ollut poika Peellä vähintäänkin yhtä kovassa käytössä. Varmaan talven aikana pipo tulee mystisesti katoamaan. Saumat repsottaa jo ja elastisuuskin alkaa olla tiessään. Ei ehkä poika Seelle kannata säästää. Jos vaikka koittaisi tehdä uuden saman tyylisen tilalle.

Isänpäivästressit ja samansorttista joskus muulloinkin

Käytiin Koppanäsissä retkellä isänpäivän harmaudessa. Varsinaista hermolepoa, kun nuorimmainen ei kuuntele mitään tai jos kuunteleekin, niin ei ainakaan usko mitään. Kalliot siis tosi liukkaita, veden täyttämiä poteroita vähän siellä täällä ja muualla mutaa. Ja sitten vielä se makkaranpaisto. Pakko oli kaikkien tunkea sinne katokseen ja poukkoilla koko ajan tulta hipoen sen grillihässäkän ohi. Mä en jotenkin luota siihen, että lasten vaatteet olisivat kovin paloturvallisia. Eikös useammistta luekin "Keep away from fire"?

Mä oon ehkä hitusen hermoheikko ton nuorimman suhteen, se kun on melkoinen taulapää. Ei nääs minkään sortin itsesuojeluvaistoa, toivottavasti se kehittyy edes joskus. Kyllä mä sen annan tehdä aika paljon kaikkea, yleensä. Välillä on käännettävä katse vaan toisaalle, kun ei pysty katsomaan. Siis kai se oppisi paremmin, jos mä antaisin sen esim. kiivetä puuhun alasti, mut en mä vaan voi. Mutta kyllä se sitten toisaalta saa kiivetä isoihinkin leikkitelineisiin, kunhan itse pääsee. (Jompi kumpi, Aa tai Pee kyllä joskus tippu jostain telineestä, ehkä se on aiheuttanut mulle tän henkisen lukon rajoittaa lasten tekemisiä.)

En kyllä haluaisi kieltää yhtä mittaa, ettei siitä tule liian arkista. Meinaan, että oppisivat ymmärtämään, koska kielto on oikeasti otettava tosisssaan. Niin ettei aina vaan lopsauta korvaansa sille. Ja sitten tulee tietenkin huudettuakin ihan liikaa, kun meillä on talo täynnä kuuroja. Toisaalta, mykkiä ne ei ole silti kukaan. Ne vaan pälättää kaiken aikaa siitä hetkestä kun heräävät. Siihen asti kunnes taas nukahtavat. Eivätkä ihan aina tajua yölläkään olla hiljaa. Joten ihan vaan silloin tällöin on korotettava ääntä, että olisi jotain toivoa jonkun kuulevan. Ja niin kauniisti kun tuo esikoinen asian illalla ilmaisi, niin olen maailman paras äiti vaikka joskus(?) huudankin. Kiitin kohteliaisuudesta ja totesin hänen myös hieman kaunistelevan totuutta.

Kaikilla muilla on varmaan olllut kauhean seesteistä ja rauhallista ja ihanaa ja aurinkoista isänpäivänä. Mutta ihan uteliaisuuttani kysyn, kehittyykö ihmisen kuuloaisti vasta aikuisena? Poissulkien tietyt erikoissanat (karkki, sipsit, uimaan ym.). Joutuuko ehkä joku muukin varmistamaan viestin perillemenoa huutamalla tai esim. tenttimällä?

Älkääkä nyt ymmärtäkö väärin, kyllä päivä kaikenkaikkiaan plussalle jäi, paljonkin. Tämä nyt oli vain tuollaista tajunnanvirtaa aina niin päivänpolttavasta aiheesta meidän taloudessa.

Stitch

Poika Aa halusi iltiksen Halloweenjuttuihin pukeutua Lilo ja Stitchin Stitchiksi. Piti torstai-iltana askarrella naamari. Itku meinasi tulla, kun kerroin, ettei  millään ehdi ompelemaan sellaista. Mutta onneksi kartonkinaamari oli riittävä. Yhteispelillä saatiin tuollainen aikaiseksi. Suurin huoli oli siis ohi.

Perjantaiaamuna tosin selvisi (vähän vahingossa, onneksi), että koulu viettää 20v. juhlallisuuksia päivällä ja oli toivottu vähän juhlavampaa pukeutumista. Olisihan se toki ollut kovin tyypillistä meidän perheessä, että poika olisi ollut verkkareissa ja naamarissa eli "parhaimmissaan". Kuka sitä nyt wilmaa joka päivä (tai edes viikottain) muistaa lukea? Olisihan se nyt ollut liioittelua, että poika itse olisi muistanut kertoa.

Eräänä aamuna

Matkalla töihin, aamun valjetessa, taivaalla hienot värit. Hetkessä maisema muuttuu, kun yö tekee tilaa päivälle. Tämäkin näky katosi tuosta noin vaan...

Rautalangasta väännettyä

Olenpas varmaan unohtanut kehuskella, kun tuli ostettua pari köynnöstukea Loviisasta Kuninkaanlammelta.




Toiseen tukeen oli jo kärhö valmiina eli vieressä olevaan kaksijalkaiseen. Se (tuossa alla olevissa kuvissa oleva valkoinen, kaiketi joku alppikärhö) sopi kuin nakutettu tuijien väliin. Aiemmin ajattelin, että kyllä se kärhö saa tarpeeksi tukea tuijista, mutta eipä se juuri ole kiipeillyt vaikka olen koittanut ohjailla oikeaan suuntaan. Ehkä tuijan hennot oksat antavat vain myöden.

Tähän tukeen pitää vielä hankkia kärhö.
Tuki on tuollainen nelijalkainen missä on ranskanliljan tapainen kärki. Eihän siitä kunnollista kuvaa saanut, mutta käyttäkää tarvittaessa mielikuvi(tust)a. Se on nyt toiseksi ylimmällä tasolla kukkarinteessä. En tiedä onko se paras paikka, mutta sehän jää nähtäväksi. Ei kai samalla paikalla ole pakko pitää ikuisesti, jos ei tahdo?




Kärhöjä on muistaakseni viisi siellä täällä tonttia, mutta vain tuo valkoinen on tähän mennessä kukkinut. Sekin vasta tän kesänä ensimmäistä kertaa, taisi olla sen kolmas kesä täällä. Muut kärhöt on istutettu viime kesänä. Tarttisivat vissiin antaa niille pikkasen paskaa. (Tai sitten ihan jotain kärhölannoitetta. Kai semmostakin on?)





Ei täällä nyt sentään enää mikään kuki. Syksy on tullut. Pappa on hakenut jo pari peräkärryllistä vaahteranlehteä. Onneksi ne olivat melkeinpä siinä. Koivunlehdet sen sijaan maassa vielä. Toivon kovasti kuivaa säätä, että ne voisi vielä silputa ruohonleikkurilla.

Syys

Mennellä viikolla Pojat Aa ja Pee olivat syyslomailemassa vaarilla, poika See sai lomailla mummulla ja kotona. Kaiken lisäksi See täytti kolme vuotta lauantaina. Heti aamulla oli hyvin hallussa kuinka sen sormilla saa näytettyä. Täti T oli tehnyt paloautokakun, ihan kuten oli tilattukin. Muutama kaveri oli kylässä, samoin muutama sukulainen. 

Itse sain pitää pari lomapäivää. Pappa toi puukuorman ja mennessään vei lehtiä ja risuja. Vielä on puissa aika tavalla lehtiä jäljellä, ei ole juurikaan viitsinyt haravoida, ettei tarvitse montaa kertaa käydä pihaa läpi.

Puupino on kaunis.

Neuleita ja novelleja

Eilen oli paikallisessa kirjastossa ensimmäinen Neuleita ja novelleja. Toive tapahtuman järjestämisestä oli tullut asiakkaalta / asiakkailta. Järjestäjät olivat varautuneet siihen, että ehkä ekalla kerralla saadaan kymmenen henkeä paikalle. Ja sitten jos jatkoa kaivataan, niin ne kymmenen henkeä varmaankin suosittelevat eteenpäin...

Ekalle kerralle varattu tila oli jo heti alkuunsa liian pieni ja tupaten täynnä. Väkeä oli runsaasti, tuolit ja kahvit loppuivat heti kättelyssä kesken, mutta kaikkea saatiin tarpeeksi ja itsekin mahduin vielä ovensuuhun. Paikalle oli saapunut ainakin 30 naista. Kaksi miestäkin kävi, mutta he olivatkin paikallislehdestä, eivätkä varsinaisesti osallistuneet novellin kuunteluun tai varsinkaan neulomiseen.

Ihan mahtavaa kuunnella jonkun lukevan ja samalla voi itse vähän harrastella. Ei onnistu kotona. Eikä voi verrata mitenkään äänikirjaan. Tekstivalinta oli oiva, viihdyttävä ja juuri sopivan pituinen.

Seuraava kertakin sovittiin jo. Järjestäjät varasivat isomman tilan reilun kuukauden päähän.

Niin, se novelli. Kirjastontäti luki meille Pirkko Saision Signaalista novellin Onnellisten saari. Pitänee ottaa Saisiota lukulistalle.